Max Lagodaa kuunteli satakunta kiinnostunutta ilmailumuseolla

Lauantaina 27.9.2014 oli Ilmailumuseoyhdistyksen vieraana saksalainen lentäjäveteraani, tiedustelulentokoneen radisti-konekivääriampuja Max Lagoda ja hänen suomalainen kollegansa, viimeinen elossa oleva suomalainen Junkers Ju 88 -koneen radisti-konekivääriampuja Kustaa Lehmusvuori.

Suomen Ilmailumuseolla järjestetyssä tapahtumassa lentäjäveteraani, jo 94-vuotias Max Lagoda kertoi Raimo Malkamäen tulkkamanaan kokemuksistaan tiedustelulentäjänä, radistikouluttajana ja Hitler-nuorten ilmatorjuntaryhmän kouluttajana ja päällikkönä toisessa maailmansodassa sekä myös kokemuksistaan sodan jälkeen vankileirillä sekä Saksan oikeuslaitoksen palveluksessa.

Lennokeista jo pienenä kiinnostunut Lagoda halusi Saksan ilmavoimiin. Tie sinne ei vienyt kuitenkaan suoraan, vaan Lagoda hakeutui viestijoukkoihin, josta hän pääsi siirtymään Luftwaffen viestijoukkoihin, jonne oli paljon hakijoita. Aiempi viestikokemus oli hyödyksi - nopea "titari" oli parempi kuin hidas - ja lopulta Lagoda selvitti viestikoulun kurssin parhaimpiin kuuluvana. Mieli paloi Stuka-lentäjäksi mutta kun tiedustelulaivueisiin haluttiin parhaat lentäjät, suunnistajat ja radistit, ja kaukotiedustelijoihin vielä näistäkin kaikkein parhaat, Lagodan tie vei lopulta sinne.

Aluksi Ranskassa toiminut Luftwaffen ylipäällikön suorassa komennossa ollut kaukotiedustelulaivue siirrettiin Insterburgiin Saksan Itä-Preussiin, josta Operaatio Barbarossan alkaessa 4-6-tuntiset tiedustelulennot suuntautuivat Leningradin alueelle, jossa kaukotiedustelijat kuvasivat pohjoista rintamanosaa. Neljännellä lennollaan tälle alueelle Lagoda saavutti ilmavoiton, kun hän Tallinnan eteläpuolella ampui alas neuvostoliittolaisen I-16-hävittäjän. "Hävittäjä pääsi lähelle ja oli lopulta suuri kuin kuorma-auto", Lagoda kertoi Malkamäen tulkkaamana. Ju 88 -koneen päällikön kovahermoisuutta kuvaa se, että kone palasi vielä kuvaamaan viholliskoneen putoamispaikan. Vahvistus ilmavoitosta tuli Berliinistä kuukausien kuluttua.

Mielenkiintoinen yksityiskohta näillä kaukotiedustelulennoilla - tai niin kuin Lagoda sanoo, vakoilulennoilla - on se, että niiltä jäi harvoin kaatuneita. Palaamatta jääneen koneen miehistö merkittiin yleensä kadonneeksi, kun todisteet koneen tuhoutumisesta puuttuivat.

Saksalaisten edetessä yhä idemmäksi Neuvostoliitto joutui viemään Itämeren laivastonsa Kronstadtiin. Erään sinne suuntautuneen kaukotiedustelulennon kohdalla Lagodan kohtaloksi koitui pakkolasku Malmille 7.7.1941. Leningradin yllä oli voimakasta ilmatorjuntaa, joka kuitenkin lakkasi, kun hävittäjät pääsivät lähelle heitä. Ohjaaja kaartoi nopeasti alas ja Lagoda näki perässä 10-15 vihollishävittäjää. Viipurin suunnassa lennettiin jo niin matalalla, että riippuantenni takertui puihin ja repeytyi irti. Hävittäjät perässä vähenivät, kunne niitä oli jäljellä enää yksi. Viipuri oli tulessa, kun vastaan tuli oma Messerschmitt-hävittäjä, joka otti kaukotiedustelijan saattoonsa.

Koneen polttoaine ei riittänyt enää Insterburgiin, vaan edessä oli pakkolasku Malmille. Koneen toiseen laskutelineeseen oli tullut osuma ja Ju 88 joutui laskeutumaan tyhjän renkaan varaan. Lisäksi toisesta potkurista löytyi luodinreikä. Kun koneen kameroiden kasetit olivat täynnä tärkeitä kuvia, otettiin yhteys Insterburgiin, josta jo kolmen tunnin päästä tuli Ju 52 -kuljetuskone hakemaan kasetit ja tuomaan ehjän renkaan. Seuraava päivä meni konetta korjatessa ja vasta sitä seuraavana päästiin palaaman Insterburgiin - Leningradin kautta!

Kolme ja puoli kuukautta Leningradin rintamalla pudotti laivueen konevahvuuden 12:sta kahteen ja niin laivue siirrettiin Saksaan täydennettäväksi. Oldenburgissa vietetyn jakson aikana Lagoda - joka ilmavoittonsa ansiosta oli ylennetty alikersantiksi - suoritti aliupseerikurssin. Lepojakson jälkeen kaukotiedustelulaivuetta ei tarvittu enää pohjoisella rintamanosalla vaan se siirrettiin etelään, Ukrainaan.

Tässä vaiheessa Krimiä ei oltu vielä vallattu ja tukikohtaja oli Nikolajev Odessan lähellä. Kaukotiedustelulennoilla selvitettiin raskaiden taistelualusten sijaintia Mustanmeren satamissa ja jos jokin alus oli kadonnut, se etsittiin. Lennot suuntautuivat niinkin kauas kuin Mosuliin ja Basraan, jonne Liittoutuneiden avustuskuljetuslaivojen reitit päättyivät kierrettyään Hyväntoivonniemen - kaikki avustus Neuvostoliitolle ei todellakaan kulkenut Murmanskin kautta! Päivittäiset tarkistuslennot olivat vaarallisia, koska neuvostoliittolaiset hävittäjälentäjät osasivat odottaa heitä... Keinoina silloin oli merelle lentäminen (neuvostoliittolaisetkaan eivät pitäneet meren yllä lentämisestä), kohti aurinkoa lentäminen ja valorakettien ampuminen. Tiukan paikan tullen yhtenä vaihtoehtona oli Turkkiin lentäminen ja internoiduksi tuleminen; kukaan ei halunnut neuvostoliittolaisten vangiksi.

Krimin jälkeen Kaukotiedustelulaivueen tie vei Stalingradin rintamalle, jossa kuvauslennot veivät Volgalle, Moskovaan ja jopa Kubraan. Laivueen neljäs lentue oli yökuvauslentue, joka kävi Stalingradin itäpuolella kuvaamassa loppumattoman pitkiä autokolonnia, jotka pysähtyivät ja naamioituivat päivän ajaksi ja kulkivat valot päällä yöllä. Kuvaamassa käytiin myös Kaukasuksella ja Suezilla, sillä Rommelin tilanne Pohjois-Afrikassa oli vielä hyvä.

Pitkät lentomatkat olivat mahdollisia suurten lisäpolttoainesäiliöiden vuoksi ja Kaukasus ylitettiin - ei kierretty. Basrassa käytiin ajoittain joka päivä, kunnes Stalingrad murtui ja joutui saarroksiin, ja oli vetäydyttävä, koska vaarana oli mottiin joutuminen. Kaukasus-lennot lopetettiin.

Kaukotiedustelulaivuesta lähetettiin neljä konetta Stalingradiin. Koneet tukeutuivat lentokentälle, josta hoidettiin ilmasiltaa Stalingradiin. Kentällä oli 500-600 Ju 52 -konetta ja valtavat määrät tavaraa. Talveen ei oltu kuitenkaan varauduttu, mikä konkretisoitui jouluna 1942.

Huono sää esti enimmät lennot ja ne lennot, jotka tehtiin, olivat lähi- eikä kaukotiedustelulentoja. Venäläisten saartorenkaan sijainti tiedettiin tarkkaan ja joskus koneissa oli mukana pommejakin. Erikoismiehiä lennettiin pois motista, lopulta ei enää heitäkään. Viimeinen lento motista päivää ennen joulua, sitten venäläispanssareiden tuli alkoi jo yltää kentälle, jossa oli koneita, tavaraa ja haavoittuneita. Kun Kaukotiedustelulaivueen osasto sai palata Rostoviin jouluiltana 1942, perille tuli enää kaksi konetta. Yksi oli ammuttu aikaisemmin alas ja yksi tuhoutui lentokentälle.

Rostovissa Lagodaa odotti ylennys vääpeliksi ja kahdeksan päivän lepo. Rostovista tie vei seuraavaksi Mariupoliin, mistä Lagodalle kertyi paljon omalla kameralla otettuja kuvia. Kuvista tehty kansio oli hänellä Ilmailumuseollakin mukana. Seuraava sattuma oli onnenpotku Lagodalle, sillä kun 106 sotalentoa tehnyt kollega sai komennuksen opetustehtäviin, tämä halusi ja sai luvan lentää vielä ne puuttuvat neljä lentoa, jotka tarvittiin kultaiseen kunniamerkkiin 110 sotalennosta. Kollega ammuttiin alas heti seuraavalla eli 107. lennollaan ja lopulta Lagoda sai tämän paikan.

Hienotuneisuussyistä Lagoda kuitenkin komennettiin eri paikkaan kuin se henkilö, jonka hän korvasi, oli komennettu. Erfurtin lähellä sijainneissa koulutuskeskuksessa hän kuitenkin koulutti kaksi kurssia. Normandian maihinnousun jälkeen hänet komennettiin kouluttamaan Hitler-nuoria, minkä jälkeen hän päätyi komentamaan Hitler-nuorilla miehitettyä ilmatorjuntayksikköä Ruhrin alueelle. Taistelu näiden poikien kanssa osoittautui kuitenkin mahdottomaksi ja viiden pojan menetyksen (yksi kuoli ja neljä haavoittui hävittäjäpommittajan hyökkäyksessä) Lagoda piti puhuttelun yksikölleen ja sen jälkeen hajoitti sen. Sota oli ohi.

Sodan jälkeen Lagoda oli muutamia kuukausia sotavankeudessa. Vankileirillä oli 500 000-600 000 sotavankia. Ruoasta ja juomasta oli pula ja moni menehtyi. Lagoda ei ilmoittautuinut ammattisotilaaksi, vaan ilmoitti olevansa lennättimen hoitaja. Lagoda pääsikin oikeuslaitoksen palvelukseen ja toimi nuorten vankien liikunnanohjaajana. Lagoda pääsi 60-vuotiaana eläkkeelle. Häntä pyydettiin Luftwaffeen sodan jälkeen mutta ei lähtenyt. Tänään hän kokee olevansa puolestapuhuja niille, jotka eivät palanneet lennoiltaan.

Max Lagoda ja Kustaa Lehmusvuori keräsivät Suomen Ilmailumuseon auditorioon satakunta innokasta kuulijaa. Max Ladoga paljastui - paitsi 94-vuotiaaksi hyvin virkeän oloiseksi - myös puheliaaksi mieheksi, ja kysymykset jäivät lopulta vastausten pituuden vuoksi vähiin.

Raimo Malkamäki, Kustaa Lehmusvuori ja Max Lagoda.

Tilaisuuden päätteeksi Kustaa Lehmusvuori ja Raimo Malkamäki lahjoittivat Max Lagodalle ja hänen saattajalleen Horst Kubelle Junkers-merkit. Kyseessä on Junkers Ju 88 -koneen (JK-254) jäänteistä taottu merkki, jolla tuetaan Sotiemme Veteraanit -varainhankintakampanjaa.

Max Lagoda ja Kustaa Lehmusvuori signeerasivat Rauno Suhosen kirjoittamaa Kovan kohtalon pommikone - JK-254-kirjaa niiden ostajille. Pöydällä auki Lagodan ottamia lentokuvia sisältävä albumi.

Myös yhteiskuva kuului asiaan. Vasemmalta Kustaa Lehmusvuori, Max Lagoda ja Kosti Cande sekä pilvenveikot Viljo Lehtinen ja Olli Kivioja. Kosti Cande palveli suomalaisessa vapaaehtoispataljoonassa eli ns. panttipataljoonassa mm. Kaukasuksella.

Reino Myllymäki